Pellon hiilinielu – paljonko ravinteita? - MTK-Pohjois-Suomi
Blogi – Maaseudun edunvalvonta
Pellon hiilinielu – paljonko ravinteita?
17.05.2019
On turha yrittää tavoitella hiilinielupotentiaalia ilman ravinteita. Tyhjästä ei nyhjäistä.
Kasvien fosfori- ja typpipitoisuuksien avulla voimme laskea, että 4 tonnin vehnäsato tarvitsee rakentuakseen fosforia 16 kiloa jyviin ja 3,6 kiloa olkiin. Hehtaarille. Yhteensä tällä rakennetaan se 8 tonnin maanpäällinen biomassa, joka oli hiilinielupotentiaalin lähtökohta viime viikon blogissani. Lisäksi tarvitaan yli kymmentä muuta välttämätöntä kasvinravinnetta, biologisin perustein. Ravinteet otetaan juuriston avulla ja lyhyessä ajassa, joten maahiukkasten pidätyspinnoilla ja maanesteessä riittää ravinnevirtaa kasviin:
Typpeä tämä 4 tonnin jyvä- ja 4 tonnin olkisato tarvitsee yhteensä 84 kiloa hehtaarille, mutta 6 tonnin jyvä- ja 6 tonnin olkisatoon jo 126 kiloa, fosforia vastaavasti 28 kg/ha. Näissä tonneissa on lähes puolet hiiltä. Eli hiilensidonta vaatii ravinteensa. Näillä ravinteilla saadaan myös se juurisyöte, josta osa jäisi hiilinieluksi.
Aikoinaan viljelijöille toimitettiin taulukot, joissa oli eri kasvilajien typpi- ja fosforipitoisuudet, jotka esimerkiksi vaihtelivat 3-5 milligrammaa kilossa kuiva-ainetta. Kasvilajeissa on siis eroja, vehnä toimikoon tässä esimerkkinä. Taulukoiden avulla viljelijät laskevat sadon ottamat ravinnemäärät. Annetuista lannoituskiloista vähennetään kasvin käyttämät kilot ja saadaan ravinnetase. Satojen tarvitsemien ravinnemäärien laskenta tekisi hyvää myös ratkoessamme ilmastonmuutosta. Mitä enemmän saadaan satoa, sen enemmän sidotaan hiiltä pois ilmakehästä ja sitä enemmän tarvitaan ravinteita.
Viime viikon blogissani hahmottelin kokonaisarvion peltojen hiilinielun potentiaalista, jossa en erotellut eri maalajeja. On selvää, että savimaassa hiili sitoutuu pysyvämmin kuin turvemaassa, josta myös vapautuu paljon helpommin hiilidioksidipäästöjä. Turvemaata on vaikea rakentaa nieluksi, mutta sen päästöjä voidaan tasapainottaa kasvin kasvun hiilensidonnalla ja päästöjä ehkäistä ympärivuotisella kasvipeitteisyydellä.
Lähtökohta on, että hiilinielu eli hiilivaraston merkittävä kasvu tai päästöjen tasapainottaminen ei ole mahdollista ilman kasvavaa kasvia. Hiilinielu perustuu juuriston avulla syötettyyn hiileen, josta osa sitoutuu maahan. Myös maanpäällisestä karikkeesta osa voi päätyä maan suojiin. Maan pinnassa hajotustoiminta on kuitenkin niin aktiivista, että hiilidioksidipäästöjä syntyy. Nämä hiilipäästöt tulisi sitoa takaisin uudella kasvulla esimerkiksi kerääjä- tai aluskasveihin, jotta saadaan hiilineutraali karikekierto pysyvän hiilinielun rinnalle.
Hiili siis kiertää tai jää maahan jumiin, ilmakehästä kasvien kasvun kautta. Yhteyttäminen ei kuitenkaan ole sillä selvä. Hiilinielun tai hiilineutraalin kierron ylläpito vaatii muitakin kasvutekijöitä kuin aurinkoa, vettä ja hiilidioksidia. Emme saa unohtaa ravinteita.
Eikä ravinteetkaan ole vielä kaikki: tarvitaan myös happea, jotta juuret voivat hengittää ja ottaa ravinteita – veden mukana. Siksi maa ei saa olla liian märkää ja siksi kuivatuksen on toimittava. Liian veden pitää päästä pois. Toisaalta kuivuuden tullessa maassa tulisi olla resilienssiä – kuivuudenkestävyyttä.
Lopuksi palaan paljon parjattuihin turvemaihin
Viime viikon blogini herätti keskustelua erityisesti turvemaiden roolista. Kyllä, niistä pääsee kasvihuonekaasupäästöjä, mutta kuivina kesinä eloperäisissä maissa riittää vettä ja kasvun voimaa, kun savimaiden ja muiden kivennäismaiden kasvu hiipuu. Eloperäisiä maita on moneen lähtöön mutta karkeasti voi sanoa, että ne tarvitsevat puolta vähemmän typpeä.
Lähes puolet turvepelloista on kivennäisaineksen päällä, joten siellä juuriston luulisi pysyvän paremmin säilössä. Toivoisin tutkimuksen tarkentuvan tältäkin osin. Tällä hetkellä meillä ei ole vielä todellista tietopohjaa poliittiselle päätöksenteolle turvemaiden tai muiden eloperäisten maiden viljelystä. Onneksi monia tutkimushankkeita on vireillä ja tutkimus tarkentuu.